Kävelen ohi muurin päälle kiivenneen poikajoukkion
Heillä on ylös käärityt housunlahkeet
rikkinäiset kengät
vaniljalta tuoksuvia sikareita
reput täynnä kolisevia tölkkejä
Kaiuttimista soi sama kappale
jota kuuntelin viime kesänä
kun taivas oli tummennut mustelman väriseksi
ja onnellisuus tuntui kylmänä hikenä paidan alla
vaikka myöhästyin viimeisestä linja-autosta
Kotiin tullessa piti piilotella naurua äänessä
vaikka isäkin oli juonut sinä iltana

Makaan selälläni, roikotan päätä reunan yli
Vaiti, liikkumatta, jottei hetki särkyisi
Veri kivistää päätä ja sormenpäistä katoaa tunto
Ilta heijastaa seinälle lainehtivia kuvioita
Pakko olla elossa
Pakko olla elossa vielä hetki
Sillä pian tulee öitä, jolloin pimeä ei ole läpitunkematonta
Jolloin metsänrajaan laskeutuu paksu kerros sumua,
katulamppujen valokiilat kuhisevat hyönteisiä
ja askeleet ovat äänettömiä kuivilla teillä

Sellaisena yönä kastaudun viileävetiseen satama-altaaseen
Uin vaivattomasti, kevein vedoin
Ihmeissäni siitä, että kaiken raivon
vatsakipujen
nielaistujen sanojen jälkeen
minuun ei jäänyt pyörremyrskyjä tai tyhjiä kohtia
Ei edes surumielisyyttä
Vaan aluillaan oleva tunne siitä,
että jotakin odottaa kulman takana

Sä olet kuin krapula, joka ei tunnu väistyvän
Monen päivän painostava sisäilma, pakoon pyrkivä ajatus mielen perällä
Tai kuin se tiedottomuus,
kun herää auton kyydistä niskat jumissa
moottoritien jylistessä renkaiden alla
Ymmärtämättä hetkeen, miksi meteli on niin kova

Sulle sellainen tiedottomuus on tavoite
Miettimättä muutamaa sekuntia kauempaa
hyökkäät kiinni hetkiin, tilaisuuksiin, kaksinkäsin kuin ne saattaisivat karata
Kuulemma olisi hulluutta jäädä vain paikoilleen
Matkustat aina omin päin, varoituksista huolimatta yksin
Haluat tutustua vieruskaveriin yön yli kestävällä junamatkalla,
testata viehätysvoimaasi tuntemattomiin,
viekoitella itsesi ystäväporukoihin
Palatessasi kerrot, kuinka ihmiset ovat kauniimpia Välimeren toisella puolella,
että olet valmis lähtemään heti uudestaan
Kuuntelen suupielet hymyssä,
pää kallellaan, kuin keskittyisin,
pitäen piikikkäät sanat itselläni
Ehkä sen takia me ei juurikaan enää jutella,
sen takia, etten siedä sitä vilpitöntä iloa äänessäsi
Enkä pysty olemaan miettimättä,
onko pahempi olla ilkeä kerran tahallaan
vai jatkuvasti huomaamattaan

puhukaa, puhukaa, puhukaa
ja mitä enemmän puhutaan,
sitä enemmän tunnen itseni täysin keskinkertaiseksi
muistittehan istua selkä suorana?
jos välttelette muiden katsetta,
teitä saatetaan pitää epäilyttävänä*
sanot mun nimen pehmeästi ja kahdella uulla
hymyillen viekkaasti,
sitä hymyä, joka antaa ymmärtää,
että yllytettäessä tekisit mitä vain, kenelle vain
tarvitsisi vain pyytää, niin ottaisit lähelle
ahtautuisit viereeni sille pienelle siivulle parveketta jonne sade ei yllä
naureskellen alakuloisena sille,
että syksy vyöryy ylitse, vaikka kuinka tahtoisi estää

hyvää syntymäpäivää

Vaikken kaipaisikaan enää niin paljoa,
että tuntuu kuin sisukseni kääntyisivät ympäri
se ei tarkoita, etten kaipaisi lainkaan
(sitä että juot kahvisi mustana sillä unohdat aina ostaa maitoa kaupasta
tai että kaikki rakastamasi kirjat ovat minusta loputtoman pitkästyttäviä)
Sinussa on vielä se sama kodikkuus, kuin niissä pienissä pubeissa
joissa vietimme kaikki iltapäivät heinäkuussa
ja terassilla aurinko poltti olkapäillesi pisamia
Tuoksut savulta ja lämmöltä
etkä lakkaa silloinkaan hymyilemästä,
kun lukitsen kapeat ranteesi sängynpäätyä vasten

Lähtiessäni jätän ikkunan auki,
ja sinut puoliuneen
Pakkanen tuulettaa asuntosi nurkat
ja samalla sisälle tulee myös lumisade
havahduttaen sinut kohinallaan unesta
Puoliksi patjalta, puoliksi lattialta

Ja junaan kiirehtiessäni ymmärrän,
että on helmikuu
Kaupunki, joka oli minulle joskus uusi
tuntuu edelleen yhtä tuntemattomalta
ja saatan eksyä, vaikka olen vain korttelin päässä kotoani

Katkean, takeltelen
Kuin olisin kolauttanut pääni ja hetkeksi unohtanut kuinka olla
Silmiä räpäyttäessä kadotan oikean kohdan,
nikottelen ja hämäännyn
En osaa hahmottaa missä sinun ajatuksesi loppuu ja missä omani alkaa
Johdattelet hienovarhaisesti harhaan, puhut pääni pyörryksiin
Et koskaan lopeta, vaikene, edes hetkeksi,
vaikka olen ahdettu niin täyteen sanoja, etten voi ottaa sisääni enää yhtäkään
Ja jollain tapaa teet sen niin ovelasti,
niin leveästi hymyillen,
pidellen kaikkia lankoja keveästi käsissäsi
Saaden minut uskomaan,
että äänessä olinkin kokoajan minä

Nurmikko on tummanvihreää ja kylmästä karheaa
Sen alla on kilometreittäin multaa,
tupakantumppeja, kuolleita eläimiä
Aurinko on painunut hetki sitten puiden taakse
niiden välistä juoksee rusakko meitä kohti
Hengityksesi on lämmintä ja kosteaa korvani vieressä
Paleltaako, kysyt,
kun painat huulesi käsiäni vasten
Pidät tiukasti niskastani kiinni,
vielä tiukemmin hiuksistani
ja katsot suoraan silmiin kun lyöt